Elokuva-arvostelu: Pahanhautoja

Pahanhautoja-nimi on huomionarvoisen kaunista suomen kieltä. Samalla paha-käsitteen käyttö tekee siitä korostuneen vahvan tulkintaohjeen elokuvan sisällölle. On toki katsojasta ja näkökulmasta kiinni, ottaako nimen haudanvakavana vai kenties ironisena tai muuten merkityksiltään avoimempana oppaana

Kuten moni asia, arvostelukin voi tilanteesta riippuen aiheuttaa “pahan haudontaa”, mikäli elokuvantekijälle jää pahaa mieltä hampaankoloon – toivonkin, etten aiheuta moista. Myös elokuvasta kiinnostuneissa katsojissa voi syntyä synkkiä ajatuskierteitä, mikäli juonesta saa arvostelun myötä tietää liikaa. Hanna Bergholmin odotetun elokuvan kohdalla tekeekin mieli varoittaa arvion lopun juonipaljastuksista, sillä juonenkäänteet ja muut sisällölliset yksityiskohdat ovat olennainen osa teoksen viehätystä.

Komeaa ja raikasta yleisökauhua

Paljon – ja oikeastaan tarpeeksi – on katsojalle toki selvää jo trailerin perusteella. Pääosassa on telinevoimistelua harrastava Tinja (Siiri Solalinna), joka alkaa hautoa metsästä löytämäänsä linnunmunaa huoneessaan salaa perheeltään. Tinjan voimakastahtoinen lifestyle-bloggaaja-äiti (Sophia Heikkilä) painostaa tytärtään menestymään harrastuksessaan samalla, kun linnunmuna pian kuoriutuu ja Tinja kohtaa salaisuutensa pelottavat seuraukset. 

Kauhuelokuvaharrastajat löytänevät elokuvasta joukon viittauksia muihin teoksiin ja sille muutenkin eri vertailukohtia. En itse ole kovin syvällä kauhugenressä, eivätkä Bergholmin esikoispitkän kaikki hienoudet sen vuoksi avautune minulle – mutta nautittavaa silti riittää. Kuten käsikirjoittaja Ilja Rautsin itse ohjaamissa elokuvissa, on Pahanhautojassakin panostettu maskeerauksen ja muiden keinojen avulla kauhukuvaston näyttävyyteen. Kukin tuntee itse sietokykynsä rajat, mutta omasta puolestani väitän, etteivät Pahanhautojan kauhuelementit kuitenkaan ole pelottavimmasta päästä, eikä näin liene tarkoituskaan. Eksplisiittisen järkyttävyyden sijaan pyritään paljolti epämiellyttävyyteen tuntuun paitsi body horror -piirteiden, myös omalla tavallaan äidin hahmon kireän inhottavuudenkin kautta.

Hillityn pelottavuutensa lisäksi myös tuttujen näyttelijöiden (etenkin Jani Volanen ja Reino Nordin) läsnäolo varmasti osaltaan juurruttaa elokuvaa suuremmalle Suomi-yleisölle lähestyttävämpään suuntaan. Yleisöä elokuva ehdottomasti ansaitseekin: Pahanhautoja on viihdyttävä pelottelusatu ja tyylikästä suomalaista yleisöelokuvaa, kuin tehty viikonloppuiltojen popcorn-iloksi. Samalla tarina korostaa enemmän yhteiskuntaluokkaa kuin suomalaisuutta, ja elokuva voisikin sijoittua melkeinpä mihin tahansa korkean elintason ympäristöön maailmalla. Universaalius lieneekin tärkeä tekijä elokuvan paraikaa nauttimassa kansainvälisessä nosteessa. 

Eheyden puutteita

Seuraavaksi kommentoin elokuvan juonta, joten paljastuksia välttelevien ei kannattane jatkaa pidemmälle.

Pahanhautoja ei tunnu kokonaisuutena aivan eheältä teokselta. Elokuva on Bergholmin esikoispitkä, ja raikkaan omaperäisyyden ohella tämä ilmenee myös kauneusvirheiksi laskettavina piirteinä. Alussa elokuva tuntuu odotusten vastaisesti jopa satiiriselta, mutta tämä lähinnä elokuvan estetiikan sekä äidin ja Tinjan Matias-veljen hahmojen kautta ilmenevä piirre laimenee ja unohtuu varsin nopeasti. Väljyys genren suhteen ei ole itsessään hyvä tai huono ominaisuus, mutta Pahanhautojan tapauksessa se on osaltaan luomassa epätasaisuuden vaikutelmaa. Aikuisnäyttelijät tuntuvat näyttelevän hieman toistensa ohi, eri tyylilajeja, joskin Tinjan äitiä lukuunottamatta varsin hienovaraisella volyymilla.

Sophia Heikkilä heittäytyy Äidin rooliin kiitettävällä intensiteetillä. Tarkemman hahmonimen puuttuminen korostaa vahvaa äitiyden teemaa elokuvassa, mutta teos toisaalta uhkaa tukahtua äitihahmonsa äärimmäisyyteen – ohueksi jäävä hahmo vie elokuvassa huomattavasti tilaa. Äärimmäisyydessä on kyse toki kauhulle varsin tyypillisestä piirteestä, ja roolilla onkin myös viihdearvoa. Lienee tarkoituksenmukaista, ettei hahmo oikeastaan opi mitään tarinan aikana, mutta konflikti muiden hahmojen kanssa olisi voinut olla suurempikin – ja tunne-elämän käsittely syvällisempää. 

Elokuva tarjoaa pääosan Solalinnalle laajan areenan näyttelijäntaitojen esiintuomiseen. Solalinna on vaikuttavan syvällä kaksoisroolissaan Tinjana ja tämän linnunmunasta kuoriutuvana eläimellisenä kaksoisolentona Allina. Ennen kaksoisolentovaihetta Alli on ulkomuodoltaan karmiva, lintumainen olento, ja onkin jossain määrin antiklimaattista, kun tästä näyttävästä nukkeluomuksesta luovutaan Solalinnan esittämän kaksoisolennon vuoksi. Pahan kaksoisolennon fantasiatrooppi on toki sekin kiehtova, ja elokuvan tapa käsitellä Allia yhtä aikaa todellisena ja vertauskuvallisena olentona pitkälti onnistunut. Samalla voi päätellä, että Tinjan uhman ja vihan tunteiden ilmentyminen lähes yksinomaan Allin kautta estää Tinjaa kapinoimasta äitiään vastaan, mikä tuntuu yksioikoistavan hahmoa. 

Suomi-kauhun toivo?

Kun lopussa mahdollisuus siihen, että Alli olisikin vain mielikuvituksen tuotetta suljetaan pois, ei tilanteesta kyetä hahmojen kesken keskustelemaan tai sitä sanallistamaan, ja loppuratkaisu tapahtuu turhan nopeasti ja kömpelösti. Tarinallinen sulkeuma saavutetaan teoriassa, muttei niinkään tunnetasolla, mikä voi synnyttää ajatuksia jopa jatko-osan tarpeesta. Pahanhautojaa on kansainvälisessä mediassa kiitelty sen omaperäisyydestä, minkä vuoksi myös uusintaversion tuottaminen voi moiseen kykeneviä kansainvälisiä tahoja alkaa kiinnostaa, kuten suomalaisessa elokuva-Twitterissä on uumoiltu.

Varmasti kaikista tarpeellisin uusinta olisi allekirjoittaneella katsoa tämä edelleen liian pienimuotoisen genren, Suomi-kauhun kirkkaaseen parhaimmistoon kuuluva elokuva uudelleen. Mikäli Pahanhautojassa näkee puutteita olevankin, on niiden ohi helppo katsoa elokuvan omaperäisyyden, viihdyttävyyden ja lasten kokemien paineiden teeman tunnistettavuuden ja puhuttelevuuden vuoksi. Teos on jälleen uusi merkki suomalaisen elokuvatuotannon elinvoimaisuudesta, ja se raivaa ansiokkaasti tietä entistä korkeamman profiilin visioille.

Valtteri Himmanen

Katso tästä käsikirjoittaja Ilja Rautsin haastattelu vuodelta 2017.

Lisää Kelaamon kauhuarvosteluja voit lukea esimerkiksi täälllä.