Elokuva-arvio: A big bold beautiful journey

Mai katsoi elokuvan A Big Bold Beautiful Journey (ohj.Kogonada), ja se tuntui kuin sisäiseltä matkalta – tai unelta. Se oli sekoitus todellisuutta ja jotain epätodellista, jossa aika ei toimi niin kuin olemme tottuneet.

Kuva © 2025 CTMG, Inc

Elokuva tuntui tripiltä, jossa hahmot matkustivat sekä maailmassa että muistoissaan – ja toisinaan tulevaisuuteen – ilman että he itse muuttuivat. He saattoivat olla keskellä vanhaa muistoa, mutta pysyivät kuitenkin saman ikäisinä kuin olivat nykyhetkessä. Tuntui kuin he olisivat saaneet käsitellä menneisyyttä, sanoa asioita, joita eivät koskaan ehtineet sanoa.

Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, että elokuva oli oikeastaan fantasiaa. He elävät maailmassa, jossa voi matkustaa erityisillä autoilla muistoihin ja tulevaisuuteen, ja muut näkevät heidät joko lapsina tai vanhoina. Se oli kaunista, mutta myös vähän kivuliasta katsottavaa – sillä entä jos se oikeasti olisi mahdollista? Palata ajassa taaksepäin, sanoa jotain mikä jäi sanomatta, tehdä jokin asia toisin.

Minua veti puoleensa se, että Joe Hisaishi oli tehnyt elokuvan musiikin. Hisaishi on tehnyt musiikin moniin rakastamani  Studio Ghibli elokuviin. Musiikki olikin todella upeaa. Se vahvisti tunnetta siitä, että ollaan jossain herkän ja maagisen rajamailla. Melkein kuin äänet itse olisivat kuiskineet asioita, joita ei oikein uskalla itse ajatella.

Yksi kohtaus, joka todella jäi mieleeni, oli Sarahin (Margot Robbie) ja hänen äitinsä välinen hetki – äidin, joka oli kuollut jo kauan sitten. Muistossa Sarah on taas pieni, ja he leikkivät että hän on aikuinen: “Let’s pretend that I’m older.” Se kohtaus iski suoraan rintaan. Ajattelin heti omaa tätiäni, joka ei enään ole kanssamme. Millaisia olisimme olleet yhdessä, jos hän olisi elänyt? Mitä olisimme sanoneet? Tällaiset ajatukset kulkevat mukanani usein – ja elokuva antoi niille tilan hengittää.

Toinen kohtaus, jota rakastin, oli se kun hahmot kisailivat siitä, kuka pystyy pidättämään hengitystään pisimpään – leikki, jota Sarah oli leikkinyt äitinsä kanssa. Niin yksinkertaista, mutta niin täynnä latausta. Sellaista, mikä näyttää arjelta, mutta kantaa koko suhteen painoa.

Elokuva oli täynnä symboliikkaa – sade ja auringonpaiste tuntuivat merkitsevän jotain, ja hahmojen vaatteiden värit olivat niin voimakkaita, että ne tuntuivat sanovansa jopa vuorojasanoja enemmän. Kaikessa tuntui olevan tarkoitus, eikä mikään tuntunut sattumanvaraiselta.

Aluksi ajattelin, että elokuva on rakkaustarina – ja ehkä se onkin, mutta eri tavalla. Se keskittyy enemmän henkilöiden sisäiseen matkaan. Heidän välillään on suhde, joka on tärkeä, mutta ei välttämättä romanttinen. Se on kaunis, lämmin, mutta tuntuu enemmän syvältä ystävyydeltä. Aloin ajatella: rakkaus – missä muodossa tahansa – vaatii kärsivällisyyttä. Rohkeutta jäädä, vaikka olisi vaikeaa.

Elokuvassa oli paljon sellaista, mitä itsekin usein mietin:
Mitä nuorempi minä ajattelisi siitä, kuka olen nyt?
Mitä sanoisin, jos voisin vielä kerran tavata jonkun, jota kaipaan?
Miten menneisyys vaikuttaa siihen, keitä me olemme tänään?

Elokuva ei anna vastauksia, mutta se esittää tärkeitä kysymyksiä. Ja joskus juuri se on sitä, mitä ihminen tarvitsee.

Mai Skön