Juha Itkosen romaaneihin Anna minun rakastaa enemmän ja Palatkaa perhoset perustuva elokuva on kaunis ja haikea kertomus rakkaudesta, luovuudesta ja siitä, miten musiikki voi yhtä aikaa yhdistää ja erottaa. Antin ja Suvin tarina kulkee läpi vuosien, unelmien ja erojen.
Oskari Sipolan ohjaama elokuva seuraa nuorta muusikonalkua Anttia (Pyry Kähkönen), joka rakastuu taiteelliseen Suviin (Rita Behm). Kun Suvi löytää oman äänensä myös musiikissa, Antti haluaa hänet mukaan bändiinsä laulajaksi. Yhteinen intohimo musiikkiin muodostaa heidän suhteensa ytimen – ja lopulta myös särön. Kun Suvi päättää irtautua bändistä ja kulkea omaa tietään, heidän rakkaustarinansa murtuu.
Vuodet kuluvat, ja Antti menee uusiin naimisiin, mutta menneisyys ei hellitä. Hänen uusi kumppaninsa huomaa pian, että Suvi on edelleen Antin todellinen rakkaus. Kun Antti päätyy matkalle New Yorkiin Suvin kanssa, vanha tunne roihahtaa jälleen – mutta pian paljastuu, että kaikki tämä on vain fantasiaa: ajatusleikittelyä siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos he olisivat pysyneet yhdessä.
Elokuvan tematiikka tuo väistämättä mieleen Bradley Cooperin ohjaaman A Star Is Born (2018). Kuten siinäkin, rakkaus ja taide kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka on yhtä aikaa kaunista ja tuhoisaa. Viittaukset Arto Mellerin runouteen syventävät tarinan melankolista sävyä ja tuovat siihen suomalaisen runoromantiikan kaikua.
Erityisen kiinnostavaa on se, miten musiikilliset termit ja rakenteet on sidottu elokuvan dramaturgiaan.
Kokonaisuutena elokuva on kunnianhimoinen ja visuaalisesti kaunis, mutta sen pitkä aikajana tekee hahmoihin kiintymisestä ajoittain vaikeaa. Tunteet ja tapahtumat vyöryvät vuosikymmenten yli niin nopeasti, että niiden paino jää hieman ohueksi.
Silti elokuvan ydin – se kysymys, voiko taide ja rakkaus elää rinnakkain vai syökö toinen toisen – jää soimaan mieleeni.
Mai skön
