Sara Kopteff, 16, katsoi Nicholas Winding Refnin Her Private Hell -elokuvan, joka on visuaalisesti näyttävä mutta tarinaltaan sekava ja pitkäveteinen.
Her Private Hell on Nicolas Winding Refnin paluu valkokankaalle kymmenen vuoden tauon jälkeen. Elokuva seuraa omalaatuista nuorta naista nimeltä Elle (Sophie Thatcher) joka näyttelee etäisen elokuvaohjaajaisänsä tuotannossa futuristisessa ja usvan peittämässä kaupungissa. Matkalla hän kohtaa amerikkalaisen sotilaan ”K:n” (Charles Melton) etsimässä tietä tyttärensä luo Helvettiin.
Koska Refnin aiemmat teokset, kuten Bleeder (1999) sekä yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Drive (2011), ovat nostaneet riman korkealle, odotukset olivat korkealla uutta teosta kohtaan. Her Private Hell on kuitenkin kiteytettynä pelkkää ”tyyliä ennen tarinaa”. Värimaailma ja valaistus ovat upeaa katsottavaa, mutta tunnetta tai juonta elokuvasta saa etsimällä etsiä. Ensimmäisen tunnin jälkeen käy selväksi, ettei kyse ole mistään muusta kuin visuaalisuudesta. Juoni onkin vain sivuseikka Refnin tuotoksessa. Koska elokuva kuvattiin pitkälti improvisoiden, Elle tuntuu vaeltavan kulissien keskellä ilman selkeää päämäärää. Tämä selittää myös sen, miksi lopputulos on niin hajanainen.
Lyhyesti sanottuna elokuva on vähän liian pitkäksi venytetty uni. Unenomainen tunnelma ei ole vahinko, sillä Refn kertoi muokanneensa käsikirjoitusta päivittäin kuvausten aikana ja antanut näyttelijöille vapaat kädet improvisaation suhteen. Näin elokuva koostuu irrallisista kohtauksista, jotka tuovat mieleen saman tunteen, kun heräämisen jälkeen yrittää muistaa untaan. Kohtaukset tuntuvat niin sekavilta, ettei edes tiedä ovatko ne kronologisessa järjestyksessä. Katsojana putoaa kärryiltä siitä, tapahtuuko jokin asia ennen vai jälkeen toisen, kun kohtauksia lätkitään peräkkäin ilman minkäänlaista jatkumoa. Jopa leikkaukset matkivat hidasta silmien räpyttelyä, joka ei ole paras ratkaisu, kun katsoja on muutenkin jo valmiiksi nukahtamaisillaan.
Mukana on epämääräinen teema isä-tytär-suhteesta, mutta se ei johda mihinkään eikä sillä tunnu olevan mitään merkitystä juoneen. Koko idea hukkuu neonvaloihin, glitteriin ja satunnaiseen raajojen irrottamiseen. Tarinaan sotketaan myös kaupungissa pyörivä sarjamurhaaja Leather Man, mutta tämäkin juoni jää pelkäksi irralliseksi lisäykseksi. Puolet elokuvasta on Refnin tavaramerkkiä eli tyylikkäistä kuvakulmista kuvattua, hidastettua ja äärimmäistä väkivaltaa. Loput ajasta on valitettavasti vain pelkkää päämäärätöntä ja puuduttavaa välikohtausta. Ilman mitään emotionaalisuutta tai tarttumapintaa kokonaisuus jää kylmäksi ja valitettavan etäiseksi. Kun elokuvaa on katsonut hetken, tajuaa ettei mitään merkittävää ole tulossa. Ei sitä kannata odottaakaan.
Näyttelijäsuoritukset ja visuaalinen ilme ovat ainoat asiat, jotka pitävät elokuvan edes jotenkin kasassa. Sophie Thatcherin ja Charles Meltonin suoritukset toivat mukanaan elokuvan ainoan inhimillisyyden ja tunteikkuuden. Tarina vaihteli hahmojen näkökulmien välillä aika ajoin. Ideana kiinnostavaa, mutta toteutus epäonnistuu aidosti siksi, että tarina vain on niin mitäänsanomaton ja vähintään vaikeasti ymmärrettävä. Molemmat hahmot suurimmaksi osaksi kävelivät ympäriinsä käymässä mitättömiä keskusteluja, joka alkaa mennä loppua kohti melko väsyttäväksi. Taitavat näyttelijät näin pinnallisen käsikirjoituksen parissa on sääli. Melton pääsee tosin hieman helpommalla: hänen hahmonsa on amerikkalainen sotilas ”K”, jonka tarvitsee olla hiljaa ja välillä paloitella se kuka eteen sattuu. Hahmolla tehtävää ei ole paljon, mutta hän jää kuitenkin mieleen. Ei tämän elokuvan kohdalla mikään itsestäänselvyys.
Mitä visuaalisuuteen tulee, en muista nähneeni näin paljon neonvalojen käyttöä sitten Nerve-elokuvan (2016). Kuvaaja Magnus Nordenhof Jønckin vangitsema tunnelma on poikkeuksellisen kiehtova ja futuristinen, jatkaen Refnin myöhemmän tuotannon jalanjäljissä. Kuvan voisi pysäyttää mihin kohtaan tahansa ja laittaa suoraan tauluna seinälle. Jos pystyy olemaan etsimättä olematonta juonta ja nauttimaan vain visuaalisuudesta, kokemus olisi todella paljon mieleenpainuvampi. Myös Pino Donaggion soundtrack herättää tarinaa eloon ja sopii hyvin siihen erikoiseen tunteeseen ja tyyliin, jota elokuva pyrkii välittämään. Vaikka kuinka antaisin painoarvoa kauniille visuaalisuudelle, puvustukselle, kuvaukselle tai maskeeraukselle, Her Private Hell on silti pettymys eikä ylety edes keskinkertaiseksi elokuvaksi.
-Sara Kopteff
