Leevi kävi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla ja kertoo kolmesta erityisesti mieleen jääneestä elokuvasta.
Rakkautta & Anarkiaa tarjosi tänäkin vuonna jo 39. kerran järjestetyillä festareilla suurenmäärän lyhäreitä sekä täyspitkiä elokuva laidasta laitaan. Festareilla pyöri muun muassa queer-elokuvia, aasialaisia genrepätkiä, poliittisia dokumentteja sekä kasvutarinoita. 136 täyspitkästä sekä 114 lyhytelokuvasta löytyi kyllä lukuisia vaihtoehtoja, mistä valita. Ja onneksi useammassa tulikin käytyä! Muutama innosti oikein suuresti, ja niistä haluaisinkin ajatuksia jakaa.
Brydie O’Connorin dokumenttielokuva Barbara Forever (2026) kuvaa Barbara Hammerin elämää ja elokuvallista työtä arkistomateriaalien siivittämänä. Esitetty materiaali osaa koskettaa ja syvästi. O’Connor kasaa arkistomateriaalien kautta kauniin kuvan Hammerin elämästä ja hänen tyylistä selkeästi hehkuaa aitoa kiinnostusta Hammerin työtä kohtaan. Sisältö on humaania ja rakkaudellista, toisaalta myös kaunistelematonta eikä mutkia vedetä turhaan suoriksi: asiat esitetään sellaisina kuin ne ovat, eikä itse Hammeristakaan aktiivisesti luoda mitään äärettömän virheetöntä. Turhaa palvontaa ei ole, vaan elokuva on yksinkertaisuudessaan kaiken kaikkiaan pala elämän kauneutta.
Suoraan sanottuna en selvinnyt elokuvasta kymmentä minuuttia pidempään, kun itselläni jo itku kurkussa vaikeroi! Elokuvan esittämä rakkaus on varmasti voimaannuttavaa sekä samaan aikaan syvältä riipaisevaa muistuttaen, kuinka kaunista ihmisten kanssakäyminen voikaan olla ja kuinka tärkeää sitä on tuoda näkyviin. Barbaran tapa lähestyä lesbouttaan kokeellisen elokuvan voimin, sekä sitä ohjaama tahto tallentaa kokemaansa rakkautta ja sitä ympäröineitä ihmisiä, on ihmeellisen kaunista. Kokonaisuudessaan Hammerin esittämää taidetta ja sen tapaa näyttää kokemaansa rakkautta on vain ilo, suru ja kovin elämäntäyteinen olo katsoa kankaalta. Ohjaaja hallitsee nätisti elokuvan rakenteen ja tunteet liikkuvat läpi eri projektien ja elämänvaiheiden soljuvasti. O’Connorin kokeellisessa tavassa lähestyä ja koota arkistomateriaalista täyspitkää dokumenttia onkin jotain Hammerin oman kokeellisuuden kaltaista.
Varsinkin Hammerin ja hänen pitkäaikaisimman kumppanin Forrie Burken välistä rakkautta on lumoavaa kuunnella ja katsoa. Kokonaisuudessaan dokumentti vain tarjoaa niin autenttisia kokemuksia rakkaudesta, etten katsojana voi muuta kuin sattumoisin väliajoin antaa kyynelten tulla. Päällimmäisimpänä O’Connor jatkaa Hammerin perintöä ja muistuttaa, kuinka tärkeä osa arkistoilla ja asoiden kokoamisella dokumenteiksi on asioiden nähdyksi tuomiselle. Rakkaudelle täytyy löytää ja luoda tilaa.
Toinen näkemäni tänä vuonna julkaistu elokuva Joan of Arc (ohjaaja Hlynur Pálmason) osasi kiehtoa uniikin minimalistisella otteellaan. Koko elokuva rakentuu vain yhden paikan ympärillä, eikä kamerakaan alkuasennostaan liiku vaan elokuvan jokainen minuutti rakentuu henkilöhahmojen, vuodenaikojen ja ympäristön muutokselle. Kamera kuvaa islannin rannikkomaisema, ja yksinkertainen ote antaakin sään muutoksille sekä henkilöhahmoille oivasti tilaa loistaa! Elokuva pyörii eniten kolmen sisaruksen ympärillä, jotka rakentavat rannikolle ritarimaisen rakennelman vain tuhotakseen sen ajan saatossa jousipyssyillä nuolia ampumalla. Sisarukset huokuvat elämää ja myöskin lapsenomaista räväkkää leikkiä. Samalla elokuva on myös vahva tutkielma maisemasta. Sään muutokset näkyvät ja tuntuvat maastossa ja yksityiskohtien tarkkailu osoittautui kiehtovaksi, kun kameran kuvakulma pysyi koko elokuvan ajan samana.
10s Across the Borders (2026, ohjaaja Sze-Wei Chan) osasi myös koskettaa hieman Barbara Foreverin tavoin ja muistutti, kuinka tärkeitä erilaiset yhteisöt voivatkaan olla esittelemällä Kaakkois-Aasian ballroom-kulttuuria ja siellä olevia toimijoita. Katsausta kuvittaa useat tanssiesitykset, joiden kautta kyllä tämänkin tärkeys ja tunnelma nousee kattoon! Varsinkin oli upeaa nähdä, miten ballroom-kulttuurissa useammat queer-ihmiset, joiden olemassaoloa on yhteiskunnassamme yritetty kutistaa, pääsevätkin oikein rohmuamaan tilaansa upeasti tanssiesitysten kautta. Siinä hetkessä mitään ei tarvitse piilottaa, upeaa. Saakin kääntöpuolella itseni harmistumaan, miten lavan ulkopuolella sitten monet joutuvatkin käpristymään oman identiteettinsä kanssa erilaisiin muotteihin oli se sitten oman lähipiirin tai vaikkapa valtion kourissa. Tärkeitä juttuja!
Festareilla oli hyvin porukkaa liikkeellä ja kyllä aina oma festarihuuma tarttuu yleisön hehkusta sekä monien eri teattereiden välillä pyörimisestä. Laaja ohjelmisto jälleen kerran.
Onnistuneet festarit, kiitos R&A!
– Leevi
