Kelaamon nuorten toimitus vieraili Helsingin dokumenttielokuvafestivaali Docpointissa, joka juhli tänä vuonna 25-vuotista taivaltaan. Juhlavuoden tunnelmassa festivaali tarjosi ajassa kiinni olevia, pysäyttäviä ja visuaalisesti kauniita dokumentteja niin Suomesta kuin maailmalta. Yksi toimituksen mieleenpainuvimmista elokuvista oli Kaspar Astrup Schröderin ohjaama Dear Tomorrow (2025), joka käsittelee nuorten aikuisten yksinäisyyttä herkästi ja koskettavasti.
Festivaalit ovat erityisiä monesta syystä. Niissä pääsee näkemään elokuvia, jotka eivät välttämättä muuten saapuisi valkokankaille, tunnelma on innostunut ja yhteisöllinen, ja ne kokoavat elokuvasta kiinnostuneet ihmiset saman katon alle. Parasta!
Docpointin ohjelmistossa oli useita toimitusta puhuttelevia ja kiinnostavia elokuvia. Teatterissa olisi voinut istua tuntikaupalla, mutta jossain raja oli vedettävä – vai pitääkö?
Mieleenpainuvimmat elokuvat
The Long Road to the Director’s Chair (ohj. Vibeke Løkkeberg) koostui vuonna 1973 tehdyistä haastatteluista naispuolisten elokuva- ja tv-ohjaajien kanssa. Todella mielenkiintoinen! Dokumentin teemoja olivat muun muassa politiikka, feminismi ja sukupuoliroolit, erityisesti naisen asema elokuvantekijänä 70-luvulla. Pidin lähes ironisena sitä, kun naiset kertoivat kokemuksistaan kuvauksissa: miehet turhautuivat, kun naiset osoittivat teknistä osaamista, mutta haastattelujen aikana kameran takaa kuului nimenomaan miesten ääniä, ja heillä oli ongelmia tekniikan kanssa. Filminauha loppui usein kesken kaiken, mutta onneksi ääni kuului. Yksi naisista kertoi, että eräs mies päätti, ettei hän saa olla päävastuussa kamerasta, koska hän on nainen. MITÄ IHETTÄ???!! En ymmärrä, miksi sukupuolesta pitää tehdä niin suuri asia… Onneksi tässä asiassa on sittemmin edistytty hieman. Pidin todella paljon haastatelluista naisista – he olivat positiivisia, kypsiä, älykkäitä ja huumorintajuisia. Toivon, ettei vahvoja sukupuolirooleja tai ennakkoluuloja olisi olemassa, ei elokuva-alalla eikä missään muuallakaan. Maailma olisi turvallisempi paikka, jos kohtaisimme toisemme ihmisinä ilman ennakkoluuloja ja ymmärtäisimme, että kuka tahansa voi toimia johtavassa roolissa ja olla hyvä tekniikassa sukupuolesta riippumatta. Rakastin lopputekstejä, joissa esiteltiin lisää tietoa haastateltavista – naiset ovat isoäitini ikäisiä. Vau! –Mai
Kaspar Astrup Schröderin ohjaama Dear Tomorrow (2025) käsitteli yksinäisyyttä – epidemiaa Japanissa – mistä en ollut aiemmin tiennyt! Se oli surullinen ja realistinen (valitettavasti), ja tunsin vahvaa haikeutta ja toivottomuutta. Dokumentissa seuraamme kahta päähenkilöä, Masatoa ja Shokoa, jotka tulevat erilaisista taustoista, mutta molemmat kokevat olevansa yksin maailmassa ja yrittävät selviytyä elämässä. Dokumentti oli taitavasti ohjattu; oli helppo päästä sisälle päähenkilöiden maailmaan ja tuntea empatiaa heitä kohtaan. Olin niin iloinen, kun Shoko otti yhteyttä lukioaikaiseen ystäväänsä ja kun Masato hankki lemmikikseen pöllön – odottamatonta ja suloista! Yksi asia, jota jäin pohtimaan, oli robottiravintola: jos yksinäisyys on epidemia Japanissa, miksi sitä pitää vielä korostaa niin dystooppisella järjestelmällä? Dokumentin teemat olivat ajankohtaisia ja puhuttelivat minua. Toivon, että tämä dokumentti tavoittaa mahdollisimman monia, erityisesti ne, jotka kokevat yksinäisyyttä yhteiskunnassa – emme ole yksin. –Mai
Kiitos ja onnea 25-vuotias Docpoint!
Toivoo
Kelaamon nuorten toimitus
