Haastattelimme Docpointissa Uusin silmin – kotimaisia opiskelijaelokuvia -näytöksen ohjaajia heidän elokuvistaan ja opinnoistaan. Ensimmäisenä tapaamme Niko Väistön, jonka elokuvassa 440 tohmajärveläinen eläkeläinen Tapio ihmettelee kylänraittia kiertävää autoa. Niko opiskelee dokumenttielokuvaa Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa.
Mikä sun tausta on, ja miten päädyit opiskelemaan dokumenttielokuvaa?
Miulla on itse asiassa aika tavallinen taikin dokkariopiskelijan tausta. Että eka on tehnyt jotain muuta, sitten pettynyt siinä tai hoksannut jotain maailmasta ja vaihtanut alaa, kärsinyt siitä rahallisesti ja sitten pyrkinyt taas pärjäämään siinä uudella kentällä. Eli oon Niko Väistö, 33-vuotias kolmeviikkoisen lapsen isä, ja opiskelen viidettä vuotta Aallossa dokumentaarista elokuvaa. Oon aikaisemmalta koulutukselta sosiologian maisteri, ja eniten rahaa olen tienannut eräoppaan töistä pohjoisessa. Oon edelleen tosi kiinnostunut pohjosesta. Lisäksi oon asunut ja matkustellut Venäjällä, jossa hoksasin kuinka Gogolin ja Dostojevskin hahmot kulkee tuolla meidän ympärillä, ja sitä kautta myös tosi viehättynyt ihmisistä. Rakastan ihmisten kanssa olemista ja tutustumista. Sosiologiasta päädyin toimistotöihin, ja se oli stressaavaa. Oli tosi vapauttavaa hoksata, että Suomessa voi opiskella dokumentaarista elokuvaa. Se ei ollut mitenkään itsestään selvää, olin aika vanha jo tuolloin!
Miten luulet, olisiko ollut erilaista lähteä opiskelemaan suoraan lukiosta? Oliko siitä hyötyä, että on tehnyt muutakin?
Suoraan lukiostahan voi olla tosi epävarma, etenkin jos ei oo selkeää määränpäätä, minne elämässä kulkee. Mutta sama epävarmuus miulle tuli ekoina vuosina opiskellessa dokkaria, siis todella suuri epävarmuus! Ja sitten pitää käydä töissä kun ei saa tukea, sekin on rankkaa… Mutta sen saman epävarmuuden kanssa siinä joutui tekemisiin, eli ehkä mie lopulta olisin suoraan lukiosta ollut about yhtä valmis henkilö alalle!
Toisaalta dokkarihan tekee työtä aika paljon omalla persoonallaan, sillä kuka on ja miten katsoo maailmaa. Ja iän myötä kokemuksia tulee jatkuvasti enemmän, epäonnistumisia tulee jatkuvasti enemmän, ja onnistumisiakin… Niin niistähän sitä ammentaa. Toisaalta on tosi upeita tekijöitä, jotka tulee suoraan lukiosta. Mutta he on saattaneet sitten nuorena käsitellä paljon enemmän asioita!
Millaisia odotuksia sulla oli kun pyrit Taikkiin, ja miten se sitten lähti?
Mie oon itse Joensuusta, ja opiskellut Rovaniemellä. Taikki tuntui aika kaukaiselta, enkä varsinaisesti tiennyt mitä siellä tehdään. Hakeminen itsessään oli paljon simppelimpää kun vaikka ensimmäinen vuosi – mie viihdyin tosi hyvin pääsykokeissa ja pääsinkin ekalla sisään. Varmaan sen takia että olin kuitenkin vanhempi, olin tosi avoin omana itsenäni enkä pyrkinyt miellyttämään ketään.
Alussa se tekeminen oli kuitenkin aika etsimistä, siinä mielessä se vastas jotain utuista käsitystä joka miulla oli ollut Taikista. Ajattelin, että se on tosi kova taidekoulu. Mie oon aina ollut tosi kiinnostunut taide-elokuvasta, ja sitä rupesin ekana vuonna tekemään. Mutta se on ihan hurjan vaikeaa! Hyvän kokeilevan materiaalin saaminen ei ole simppeliä… Menin aika paljon siihen, tein oikeastaan aika paljon elokuvia, jotka ei todellakaan olleet omalla varmuusvyöhykkeellä. Ehkä se oli myös niin että miulla oli odotuksena, että se on todella badass taidekoulu, niin aloin myös itse tuottamaan sellaista tavaraa. Toisaalta, kokeilemalla kaikki aina löytyy, ja sitä mistä on itse viehättynyt kannattaakin tutkia kunnolla. Sehän menee aina niin mikä kiinnostaa – yks hetki kiinnostaa jonkunlainen kerronta ja toinen hetki toisenlainen.
Sulla on täällä Docpointissa elokuva 440. Miten se syntyi?
Se on osa taideprojektia Borderless people, jota tehtiin isommalla kokoonpanolla. Mie olin siinä dokumentaristina mukana, ja pyysin kaks hyvää ystävää, kuvaaja Akun ja äänisuunnittelija Iivon, sinne messiin. Miulla oli sellainen oma missio kerätä tarinoita näistä pienistä kylistä. Tarinoiden kerääminen on julmetun vaikeaa ja vaatii aikaa, ja tosi harvoin käy sellainen tuuri, kun nyt kävi. Me mentiin Tohmajärvelle ja törmättiin Tapioon, joka on mieletön jutunkertoja! Ja mieletön jutunkertoja, joka kummastelee oikeastaan aika banaalia ilmiötä, on kiinnostava yhdistelmä. Jos sen juttujen kertomisen yhdistää vielä sosiaaliseen ilmiöön, niin sillä saattaa yhtäkkiä päästä syvemmälle siihen jutunkertojan maailmaan kuin hän itsekään ajattelee. Onneksi Tapio tykkäsi valmiista elokuvasta!
Eli henkilön löytyminen oli aika onnenkantamoinen! Kauanko te lopulta kuvasitte häntä?
Se oli aika lailla kaksi tuntia! Kuvaaminen meni aika improlla, mutta totta kai me oltiin puhuttu siitä yhteisestä kuvakielestä, jota tullaan toteuttamaan. Leffassahan pitää olla yhtenäinen kuvallinen kerrontatyyli, että siitä tulee kokonainen. Me oltiin Akun ja Iivon kanssa puhuttu se läpi, joten sen jälkeen pystyttiin improvisoimaan aika paljon – koska oli mietitty vaikka kuvakoot ja se, mihin kamera asetetaan. Elokuvakaluston kanssahan on hirveän vaikeaa lähestyä ihmistä, mutta on tosi antoisaa kun se onnistuu! On aika inhottavaa tutustua ja kuvata samaan aikaan, en suosittele – tai ainakaan ei kannata mennä kysymään niitä tärkeimpiä kysymyksiä sillon, vaan sitten vasta myöhemmin, tutustumisen jälkeen.
Tossa elokuvassa jätin sinne miun oman äänen, joka edustaa sitä nuorisoa, koska ei miullakaan ole enää varsinaista sidettä siihen rakennemuutoksesta kärsivään yhteisöön. Jätin sen siihen myös, koska en siinä lennossa keksinyt tapaa kysyä kysymyksiä niin, että Tapio olis voinut vastata itsenäisesti. Tuntu oikeammalta myös asettaa itsensä alemmaksi kun päähenkilö, niin että mie itse esitän tyhmempää kun se. Noin nopealla aikataululla on moraalisesti vaikeaa piirtää oikeanlainen kuva henkilöstä. Tekijäthän pelkää tosi paljon, että piirtää vääränlaisen kuvan päähenkilöstä, ettei vaikka naureta väärille asioille siinä! Moraalin kanssa pitää punnita tosi paljon. Joten minuu jännitti siinä ihan hirveästi, miun ääni nousee tosi paljon, se kuulostaa inhottavalta ja kysymykset on tyhmiä! Mutta sehän saa ollakin sillä tavalla, että se dialogi säilyy siinä. Vähän cinema verité –henkeen, että se elokuvan teko säilyy elokuvassa itsessään.
Millaista hiominen oli, jos oli noin vähän materiaalia?
Se on aika antoisaa sillon, kun matskua on vähän! Tietenkin pitää olla myös onnellinen siitä, että on tilanteessa saanut kehitettyä sen draaman kaaren. Ei Tapio tullut siihen sillä mopolla tai lähtenyt pois, sellaiset asiat on pyydettyjä. Niihin sitten sitoo sen laajemman tarinan.
440 lähti leikkuupöydälle sitten vasta paljon myöhemmin. Sillon mukaan tuli Menni Renvall, nerokas leikkaaja ja ihana tyyppi, ja me saatiin yhteinen aika edittiin. Dokkareissa se leikkuuvaihe on ihanaa hommaa, etenkin jos on hyvä leikkaaja, jonka kanssa homma sujuu. Me leikattiin viisi päivää putkeen, mutta se oli auttamatta liian vähän… kyllä lyhärissäkin pitää olla välipäivä, että voi tehdä lopullisia päätöksiä! Se oli kuitenkin ihanaa se leikkaaminen ja yhteisen muodon löytäminen. Kerroin mitä me oltiin ajateltu, katsottiin Mennin kanssa matskut läpi ja puhuttiin siitä ja miten Menni sen kokee. Tykkään tosi paljon istua editissä ja jutella leikkaajan kanssa elokuvasta ja muista asioista. Miten menee elämässä yleensä ja mitä tässä ollaan tekemässä, nehän on hirveen tärkeitä asioita! Leikkuuvaihe on aina se kivoin vaihe.
Minkälaisia tulevaisuuden haaveita sulla on, millaisia tarinoita haluaisit kertoa?
Minuu kiinnostaa pohjoinen, periferia ja absurdit asiat. Ja siinä pitää olla tietynlainen rakkaus mukana! Kylmiä tunteettomia elokuvia näkee ja ne voi olla tosi tärkeitä, mutta… sitä elää niin paljon sitä elokuvaa, niin ennemmin sitä elää rakkaudessa kun tietyssä tuskassa!
Entä mitä haluaisit sanoa ihmiselle, joka haaveilee olevansa isona dokumentaristi?
No sehän on helvetin hienoa! Itsekin olen edelleen pikkupoika, joka toivoo olevansa dokumentaristi isona ja tekevänsä vielä joskus sen parhaan elokuvan! Ihan yhtä alussa mie olen kun kuka tahansa muukin. Mutta sanoisin että jos on tarve kertoa tarina, niin dokumenttielokuva on helvetin hyvä tapa kertoa se tarina. Että jos on tarve kertoa tarina, niin kertokaa tarina! Se on niin simppeliä.
